Hyvinvointivalmentaja Johanna Koskimies pohtii, mikä ajaa ihmiset kritisoimaan itseään ja toisiaan sekä mitä arvostelulla lopulta saavutaan.

Näin taannoin dokumentin kuubalaisista naisista, joissa huomioni kiinnittyi näiden kaiken ikäisten, kokoisten, muotoisten ja väristen naisten vahvaan itsetuntoon ja positiivisuuteen. He eivät mittailleet muotojaan tai laskeneet ryppyjään, vaan olivat silminnähden tyytyväisiä itseensä. Oli riemastuttavaa katsella noiden naisten elämäniloa ja vapautta.

Kontrasti kotimaan ihanien naisten ja miestenkin epävarmuuteen oli todella silmiinpistävä. Monet täällä näyttävät uskovan, että heidän pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä ovat ollakseen riittävän hyviä. Omaan kehoon, jokapäiväisiin valintoihin ja koko elämään suhtaudutaan ikään kuin projektina, jossa ponnistellaan itseä ja todellisuutta vastaan uupumukseen asti siinä toivossa, että jonkinlaista arvostusta tai hyväksyntää alkaisi sillä tavoin vihdoin virrata sisään.

Naputtajan hyvä tahto

Työyhteisöissä näkee ihmisiä, jotka lakkaamatta kritisoivat ja arvostelevat itseään, toisiaan, johtoa, prosesseja, toimintatapoja ja mitä milloinkin. Jotkut näyttävät omistautuneen kokonaan valittamisen aiheiden väsymättömään metsästykseen. Ja etsivä kyllä löytää!

Positiivisen kulman tällaisesta asenteesta voi löytää silloin, kun asianomainen ikävänmetsästäjä ei keskity yksinomaan vikojen löytämiseen ja osoittamiseen, vaan pyrkii myös löytämään ratkaisuja sellaisiin epäkohtiin, jotka ovat korjattavissa. Usein hän valitettavasti kuitenkin kokee tehtävänsä suoritetuksi kun vika on löytynyt, ja sitä pääsee repostelemaan, päivittelemään ja kasvattamaan kollegan kanssa kulman (ja kenties jonkun asiaan liittyvän henkilön selän) takana. Tässä strategiassa on se huono puoli, että valittamisen aiheet eivät sillä vähene, päinvastoin.

Tuskin kukaan asennoituu tällä tavoin siksi, että vikojen etsiminen, valittaminen ja negatiivisen tunneilmaston levittäminen itsessään olisi antoisaa ja palkitsevaa. Uskon mieluummin, että tämänkin ilmiön takana on hyvä tahto. Jospa naputtajalla onkin vilpitön halu muuttaa asioita paremmaksi, mutta hän pelkää tulevansa tyrmätyksi jos ottaa asian puheeksi jonkun sellaisen kanssa, jolla on valta korjata se? Ehkä hän elää toivossa, että kun hän valittaa asiasta, joku toinen ottaa vastuun sen korjaamisesta? Tai kenties hän vain pelkää omaa mahdollista pettymystään, jos asian esille ottaminen ei johtaisikaan toivottuun lopputulokseen.

Kriittisyys on älykkyyden merkki?

Jotkut tuntuvat myös ajattelevan, että kaiken arvostelu on fiksun ihmisen tunnusmerkki, ja kukapa nyt ei haluaisi olla fiksu. Muutamat näyttävät myös uskovan ainakin alitajuisesti, että muiden virheitä osoittamalla voi muuttua itse paremmaksi, jos ei todellisuudessa, niin ainakin toisten silmissä. Miten vaan – jäljet johtavat kuitenkin samalle sylttytehtaalle: omaan riittämättömyyden tunteeseen.

Jos et usko, että olet täysin hyvä ja riittävä omana itsenäsi, saatat löytää itsesi pyrkimästä loppumattomasti vastaamaan yhteiskunnan, perheesi, mainostajien tai muiden ihmisten (todellisiin tai kuviteltuihin) odotuksiin siinä toivossa, että sillä tavoin muuttuisit jollakin tavoin arvokkaammaksi, riittävämmäksi ja rakastettavammaksi. Yhteiskunta ja media ruokkivat meillä näitä tuhoon vieviä asenteita monin tehokkain tavoin. Esimerkiksi tästä käy hyvin pöydälläni lojuva vanha Hyvä terveys -lehti, jonka kannessa mainostetaan kauneuskirurgiaa. Botox, laser, kuorinta, rasvansiirto… Eikö ole käsittämätöntä, että hyvä terveys voidaan niputtaa yhteen itsensä myrkyttämisen ja silpomisen kanssa?

Arvostus siintää aina horisontissa

Vikabongailun strategia toimii harvinaisen huonosti, kuten olet varmaan jo huomannutkin. Vaikka miten tuunaisit itseäsi ja yrittäisit näyttää ja kuulostaa paremmalta tai vääntyä ulkoisten odotusten mukaiseksi, porkkana (= rakkaus, arvostus ja hyväksyntä) ei tule lähemmäksi, vaan keikkuu horisontissa ja pysyttelee aina yhtä kaukana sinusta riippumatta siitä kuinka paljon ruoskit itseäsi ollaksesi kiltti ja tunnollinen, hyvä suorittaja, nuorekas, hyvännäköinen, hoikka, ahkera, pystyvä ja mitä milloinkin. Huono olo kasvaa eikä elämän tunteesta ole tietoakaan.

EVVK

Kun toisen ihmisen kohdatessasi muistat leuassasi olevan näppylän ja alat kuvitella, mitä pahaa tuo toinen siitä ajattelee, tulet huolestuneeksi ja epävarmaksi. Vetäydyt puolustuskannalle, piikkipanssarisi suojiin ja “turvaan” mahdolliselta arvostelulta. Toinen ihminen havaitsee tunnetilasi, mutta koska hän ei tiedä mistä se johtuu, hän tekee asiasta oman tulkintansa. Ehkä hän ajattelee, että sinulla on jotakin häntä vastaan ja nostaa omatkin piikkinsä pystyyn, jolloin konflikti on valmis. Jos sanoisit ääneen, että olet huolestunut siitä, mitä toinen ajattelee näppylästäsi – mitä et tietenkään tee – saisit kuulla että hän ei ole kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tämä on totta. Virheesi ei voisi muita vähempää kiinnostaa. Kuitenkin annat tällaisten asioiden sanella mielialaasi. Todellisuudessa ihmiset – myös he, joiden kuvittelet katsovan vikojasi samoilla silmälaseilla, joiden läpi itse niitä tarkkailet – ovat huomattavan paljon kiinnostuneempia itsestään kuin sinusta, aivan kuten sinäkin.

Mihin muuhun voisit aikasi käyttää?

Etsivä löytää, ja siksi on erityisen traagista kuluttaa elämäänsä etsien vikoja itsestä tai muista. Armeliaisuus itseä ja sen myötä muitakin kohtaan tuskin palvelisi kauneuskirurgien ja kosmetiikkatehtaiden liiketoimintaa, mutta toisi monelle “vikojaan” vastaan taistelevalle kylläkin huomattavasti enemmän elämän iloa ja vapauden tunnetta.

Niin sanottuihin virheisiin keskittyminen on elämän tuhlausta – mietipä vaan mitä kaikkea positiivista ja hyvää mieltä tuovaa voisit negatiivibongaukseen käyttämälläsi ajalla ajatella ja tehdä! Onnellinen ja tyytyväinen, itseensä luottava, aito ja itsenään riittävä ihminen on puoleensavetävä. Et voi eikä sinun kuulu olla mitään muuta kuin mitä olet. Mitäpä jos antaisit sen riittää?

 

Johanna Koskimies
Certified Business & Career Coach, hyvinvointivalmentaja
p. 040 – 413 2747
johanna.koskimies@neovolentia.fi

www.neovolentia.fi