Onko ylimielistä pyytää palkkaa enemmän kuin työnantaja on ajatellut?

Itse en ole ikinä ajatellut näin. Olen aina ollut sitä mieltä, että palkkaa pyydetään sen verran kuin sitä kokee haluavansa ja ansaitsevansa, ja sitten pyyntö perustellaan hyvin. Joskus vastaus on kyllä, joskus ei ja joskus päädytään kompromissiin. Tämä on siis mielestäni kuvio pähkinänkuoressa, eikä tähän liity mielestäni ylimielisyys mitenkään.

Avasin tästä aiheesta keskustelun LinkedInissä jokin aika sitten. Tiivistettynä (ja mutkat suoriksi vetäistynä) keskustelu sujui tätä rataa:

“Samaa mieltä, jollei palkkatoive ole aivan jotain överiä”, joku kommentoi. Mutta siinäpä se – mikä on överiä kenenkin mielestä ja mikä ei?

“No sitten voi katsoa keskipalkkaa ja kysyä muilta, mitä tienaavat vastaavassa työssä”, toinen kehottaa. Hyvä neuvo, mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa palkka voi vaihdella tuhansia euroja jopa samassa yrityksessä ja samassa työssä?

Sitten tulee kolmas, jolla tuntuu olevan selvää pässinlihaa oleva ratkaisu palkkapyynnön määrittämiseen: “Palkkapyynnön pitää perustua siihen, minkä verran tuottaa rahaa yritykselle”. Tästä innostuin, mutta innostukseni lopahti, kun kukaan ei osannut kertoa, miten lasketaan esimerkiksi organisaatiopsykologin yritykselle tuoma raha tai huomioidaan ne asiat, jotka mahdollistavat yrityksen kasvua pitkällä aikavälillä, kuten esimerkiksi kykyä luoda loistavaa tiimihenkeä ja motivoida muita.

Sitä paitsi, vaikka olisit myyjä, et voi ottaa kaikkea kunniaa myynneistä enää itsellesi, sillä Mika D. Rubanovitsch sen sanoi “kaikki myyvät!”. Koskaan ei siis voi tietää, mitä kautta asiakas on tullut alun perin tyrkylle. Syynähän voi olla sihteerin muikea Facebook-päivitys, eikä suinkaan myyntimiehen taidot.

Yhtäkkiä yritykselle tuomansa arvon laskeminen alkaakin tuntua varsin monimutkaiselta. Keskustelu jää pyörimään kehää.

Palataan takaisin palkkapyyntöön ja ylimielisyyteen: Olen joskus saanut ihmiset hypähtämään ilmaan palkkatoiveellani, ja kerran on jäänyt työkin sen takia saamatta. Mutta tiedättekö mitä? Se on täysin ok.

Tässä yksi esimerkki. Istun konttorissa ja on aika kertoa palkkatoiveeni. Haastattelija pistää kätensä puuskaan ja katsoo minua tiiviisti. Tiesin, että todennäköisesti palkkatoiveeni niputtaa minut ylimielisen nuoren pimun mappiin – pyysinhän sentään nökäreen enemmän palkkaa kuin kyseistä työstä keskimäärin maksetaan. Härregyyd!

Pyyntöni jälkeen haastattelijan kulmat kurtistuivat ja hän kysyi, paljonko minun palkkani nykyään on. Öö, mitä? Tajusin, että hetkinen, tällaista ei kuuluisi työhaastattelussa kysyä ja käänsin keskustelun takaisin asiaan.

Pyörittelimme palkka-asiaa tovin verran, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen. En saanut paikkaa. Nyt joku miettii, että no, kannattiko pyytää “liian isoa” palkkaa? Kyllä kannatti.

Palkkapyynnössäni ei suinkaan ollut kyse siitä, että olisin ylimielinen tyyppi, joka kuvittelee itsestään liikoja. Vaan siitä, että jos työhön sisältyy suunnittelua, toteutusta ja projektien johtamista, siitä pitää mielestäni maksaa sen verran, että leivän päälle jää muutakin kuin ylähuuli (kiitos Joni Jaakkola tästä nerokkaasta ilmaisusta, aion ottaa sen säännölliseen käyttöön).

Toinen syy oli se, että en myöskään yksinkertaisesti olisi halunnut tehdä kyseistä työtä pyyntöäni pienemmällä palkalla. Minä en siis halunnut tehdä työtä summaa x pienemmällä palkalla, eikä työnantaja halunnut ottaa minua siihen työhön pyytämälläni summalla, eikä kumpikaan halunnut tulla vastaan. Olimme eri mieltä, kävimme neuvottelua, emmekä päässeet molempia miellyttävään ratkaisuun. Minä kutsuisin tätä neuvotteluksi, en ylimielisyydeksi. Voiko tätä enempää rautalangasta vääntää?

Sitä paitsi – miksi juuri työtä hakeva olisi se ylimielinen osapuoli, eikä esimerkiksi työnantaja, joka haluaisi maksaa “liian pientä” palkkaa?

Kun palkasta neuvotellaan, on tärkeää, että se on hyvä diili molemmille osapuolille. Täytyy osata perustella, miksi ansaitset juuri summan x verran palkkaa ja mitä arvoa työnantajalle tarjoat. Samoin työnantajan pitää osata kertoa, miksi paikkaan kannattaisi tulla töihin tällaisella palkalla. Aina perustelut eivät mene läpi, eivätkä näkemykset eivät kohtaa. Näissä tilanteissa sitten mietitään, päästäänkö yhteisymmärrykseen vai ei.

Syy tuskin koskaan on siinä, että työhakija – tai työnantaja, olisi ylimielinen. Sellaiseen tuskin on kenelläkään varaa.

 

taru tammikallioTaru Tammikallio

Kirjoittaja on työelämän tabuja ja ilmiöitä esille nostava bloggaaja, podcastaaja, toimittaja ja media-alan yrittäjä. Tarun missiona on parempi työelämä, jossa vaikeistakin asioista uskalletaan puhua suoraan. Yhteydenotot LinkedInin tai Instagramin kautta tai sähköpostilla.